Opiskeletko varmasti yliopistossa?

Varhaiskasvatuksen opiskelu murentaa kaikki mielikuvat vakavahenkisestä yliopisto-opiskelusta, jos sellaisia aiemmin on onnistunut omaksumaan. Tänään päiväämme sisältyi kaksi musiikin ja kaksi kuvailmaisun perusteiden tuntia. Musiikissa opetellaan taputtamaan rytmejä, tititoimaan ja solmisoimaan, lastenlaulurepertuaarin kartutuksen lisäksi. Tavoitteena tosin on, että jokainen osaisi lukea nuotteja niin että pystyy soittamaan melodiaa pianolla tai muulla kilkuttimella, ja onhan se aika paljon, jos lähtötaso on nolla - harvalla onneksi on. Kurssin käytäntönä onneksi on tehdä musiikin saralla edistyneimmistä "tutor-opettajia", joten jos on kasvanut musiikkiin kuten minä, oppii sitten musiikkikasvatuksen pedagogista puolta, kun sisältö on jo tuttua.

Kuvailmaisussa tutustutaan erilaisiin kuvistekniikoihin, tänään tehtiin minäkuva-kollaasi, eli leikattiin lehdestä omalle kasvokuvalle vartalo, sekä maisemia ja muita kuvia, mitä nyt kukakin halusi. Materiaaleja sai käyttää vapaasti, minä hyödynsin hajonneiden korvakorujen osia ja hääpuvun nyörityksestä jäänyttä silkkinauhaa. Ennakkoasenteeni kuvailmaisuun ei ollut kovin positiivinen, en ole koskaan oikein oppinut sietämään sitä, ettei lopputuloksesta tule mielikuvani mukaista. Yllättäen ainakin tämä tunti meni lopulta varsin kivuttomasti. Salaisuus piilee ehkä siinä, ettei luo kovin tarkkaa mielikuvaa, vaan katsoo mitä syntyy. Työharjoittelu-esikoulussa maalasimme "märällä märälle", joka on tekniikkana luonteeltaan epätarkka ja hiukan hallitsematon, värit leviävät ja sekoittuvat toisiinsa. Silloin opin, että riittää että maalaa vain ja katsoo, mitä syntyy, miten värit ovat kauniita. Muovailusta pidän myös, siinä voi tehdä aina uudestaan ja uudestaan, ja saa käsillä tekemisen tunteen. Jos tämän asenteen saisi ulotettua koskemaan kaikkea kuvailmaisua, voisi siitä varmaan nauttia.

Liikunta on kolmas tähän kokonaisuuteen liittyvä aine. Siellä olemme tähän mennessä harjoitelleet liikuntaleikkejä, taiteilleet telinevoimistelussa Rölli-temppuradalla ja harjoitelleet Sorsapuistossa miten päin suunnistuskarttaa pidetään. Kaikkeen liittyy toki se pedagogiikka, jonka kautta tätä toimintaa pitäisi katsoa ja jota tässä harjaannuttaa: miten ohjata päiväkoti-ikäisiä lapsia liikkumaan, maalaamaan tai musisoimaan, niin että se on kivaa ja antoisaa. On se silti hassua, että voi mennä yliopistoon leikkimään.


Kyllä tämä taitelu loppupeleissä ihan opiskelusta käy, tai ainakin kuluttaa aikaa tehokkaasti. Nämä aineet sekä draaman opetus kuuluvat kurssiin Taide- ja ilmaisukasvatuksen perusteet (10 op), joka jakautuu kahdelle vuodelle, moneen monituiseen kontaktiopetustuntiin, joiden niiden lisäksi pääsee työstämään portfolioita, oppimistehtäviä, musiikkiesityksiä...

Toinen omalaatuisuus varhaiskasvatuksessa on opiskelun jakautuminen selkeästi aihekokonaisuuksiin (kursseihin), joita sitten työstetään eri tavoilla. Tämä on kai ongelmaperustaisen oppimisen syytä tai ansiota, minusta jälkimmäistä koska pidän siitä. Esimerkiksi nyt meillä on ohjelmassa kurssi Lasten arki suomalaisessa yhteiskunnassa, jonka suoritukseen kuuluu sekä perinteisiä luentoja, työpajoja, joissa työstetään erilaisia tehtäviä itsenäisesti tai ryhmässä, sekä tutoriaaleja, joissa määritellään yhdessä annetun aiheen kautta joitakin oppimistehtäviä, joihin sitten etsitään vastauksia ryhmässä ja joita käsitellään. Suomennettuna tämä tarkoittaa hyvin paljon töitä, mutta myös monipuolisia työskentelytapoja ja näkökulmia. Vieraaltahan se tuntuu aluksi, kirjoihin tottuneella humanistille, ja työläältä, mutta samalla myös ihan eri tavalla innostavalta.

Luennoilla olemme perehtyneet muun muassa yhteiskunnan palveluihin lapsiperheille, päivähoito- ja lastensuojelulakiin, lapsuuden määrittelyihin ja lapsuuteen aika- ja yhteiskuntasidonnaisena ilmiönä. Luennoista on tentti, johon kuuluu myös kaksi tenttikirjaa, toinen Stakesin tilastotietoja ja toinen artikkelikokoelma. Työpajoissa ollaan pohdittu omaa lapsuutta, tehty esittelyt oman kotikunnan palveluista lapsiperheille, ja työn alla on vielä "lapsen jäljitystehtävä", jossa koetetaan päästä lähemmäs lapsen kokemusmaailmaa havainnoimalla lapsen päivää kokonaisuudessaan, sekä haastattelemalla perhettä. Tutoriaalissa meidän pienryhmämme päätyi tutkimaan aihetta Television tarjonta lapsille, johon otimme kolme näkökulmaa: television tarjonta nyt, lasten ohjelmat ennen ja lastenohjelmien muutos, sekä haastattelututkimus: mitä lapset kertovat katsovansa. Työn alla vielä tämäkin, perjantaina suuntaan päiväkotiin kyselemään eskareilta, mitkäs on niitä hyviä ohjelmia. Jännittävää, ensimmäinen etnografinen tutkimus lasten parissa.

Siinä lyhyesti 5 op. Onko nyt ikävä niitä tenttejä, mihin tarvitsi vain lukea kotona kirja tai pari? Ei oikeastaan. Mutta aikaa tämä vie julmasti, saa olla tarkkana että ehtii. Unesta en suostu tinkimään, mutten tiedä vielä mikä osa-alue tässä tulee kärsimään. Tällä hetkellä näyttää siltä, että ainakin mediakasvatus, voi olla että joudun luovuttamaan koko kurssin suhteen. Vapaa-aikanani olen harrastanut viime aikoina tavaroiden pakkaamista, logistista suunnittelua ja laatikoiden nostelua, jota myös muuttamiseksi kutsutaan. Katsotaan helpottaako tilanne viikonlopun jälkeen, vai unohdanko suosiolla sivuaineopinnot toistaiseksi. 

Jalka työelämän oven väliin

Opiskelussa riittäisi puuhaa, mutta kaipuu kentälle lasten pariin on kova. Siispä kävin eilen kaupungin sijaisrekrytoinnin haastattelussa, päästäkseni päiväkoti- ja iltapäiväkerhosijaisten arvokkaaseen ammattikuntaan. Haastattelu oli mukava tilanne: pelkäsin etukäteen että minut epäpätevänä heitetään sieltä samantien ulos, mutta haastattelija olikin mukava ja löysi papereistani vahvuuksia, joita en ollut huomannut edes kirjata. Olen tarpeen tullen ilmeisen uskottava esiintymään pystyvyyttäni korostaen, sillä aloin melkein itsekin uskoa kompetenssiini. Haastattelusta ulos kävellessä olo oli ihmeellisen hyväntuulinen. Työhaastatteluita voisi olla joka viikko, jos ne saavat aikaan tuollaista itsetunnon kohotusta.

Nyt toivotaan sitten, ettei sijaisuuksia tulisi liian usein, mutta että silloin tällöin pääsisi töihin. Että sattuisivat kysymään sellaisina päivinä, kun ei ole opiskelujen puolesta pakollisuutta - päiviä ei viitsisi merkitä kokonaan sopimattomaksikaan silloin, kun vaikkapa aamupäivä on täynnä, mutta iltapäivä- tai iltatyö kävisi hyvin. Toki pätevät sijaiset menevät edelleni, kuten kuuluukin, mutta päivähoidon sijaisia tuskin koskaan on liiaksi tarjolla. Ehkä tämä sitten on se oma ala, kun olisin valmis käyttämään suurimman osan ajastani varhaiskasvatuksen parissa. Mikäpä tässä ollessa, kun saa tehdä sitä mistä tykkää, ja samalla petaa itselleen tulevaisuuden työpaikkoja kuin vahingossa.

Tänä aamuna puhelin jo soi. Ei tosin kaupungin rekryn kautta vaan suhteilla: entinen työharjoittelupaikkani, steinerpedagoginen päiväkoti kaipasi sijaista sairastapauksia paikkaamaan. Teoreettiset katsaukset saavat nyt joustaa, tämä tyttö lähtee huomenna pukemaan kurahousuja ja harjoittelemaan sensitiivistä varhaiskasvatusta!

Ärsyyntymistä mediakasvatuksen äärellä

Ärsyttävä mediakasvatus näkökulmineen on alkanut värittää arkeani ihan vääränlaiseksi. Olin tottunut elämään kiinnittämättä mediaan sen suurempaa huomiota, tiesin että se on läsnä, mutta en välittänyt siitä. Ohitin mainokset samalla tavalla maisemaan kuuluvina elementteinä kuin vastapäisen kerrostalon ja tienvarsia reunustavat puut, itsestäänselvyyksinä. Asenteeni oli: älä välitä, pääset vähemmällä. Nyt en enää pysty siihen. Pyöräillessä kaupungilta kotiin joka ikinen mainos hyppää silmiini. Huomaan maisemassa tuhottoman määrän hiljaisena viestiään huutavaa mediaa, kauppojen nimiä ja tuotemerkkejä, jotka ennen hukkuivat katukuvaan. Ja sama jatkuu kotonakin: Iittala, Rywita, Whiskass, Bilanx, Karhu, Coca-cola, OBH-Nordica, Samsung, Siemens, Fazer sanoo keittiöni. Puhumattakaan ympärillä puhuvista lehdistä ja kirjoista, joita en välttämättä juuri nyt lue, mutta jotka jatkuvasti ovat läsnä ja kertovat viestejään.

Luennolla havahduin siihen, kuinka pintapuolisesti olin mediapäiväkirjan koostanut. Kirjoittanut noin vain listaksi, pohtimatta edes median käsitettä lausetta "Kamalan vaikeaa mieltää kaunokirjallisuuskin mediaksi" enempää. Puhelinta en ollut muistanut ollenkaan, se on niin itsestäänselvyys, ettei sen olemassa oloa juuri pane merkille. Mutta lasketaanko puhelin, jos sitä on käyttänyt vain herätyskellona aamulla? Jos puhelin lasketaan niin miksei mikroaaltouunia, yhtä paljon herätyskello on ohjelmoitu kuin mikrokin? Määrittääkö median väline vai sisältö? Entä onko yliopistolla pidetty luento mediaa, entä pienryhmässä pidetty tutoriaali - ja jos on niin mikä sen erottaa muusta keskustelusta vai onko kaikki ihmisten välinen viestintä sitten mediaa?

Luennoitsija totesi, ettei yhtä oikeaa määritelmää ole, mutta jotakin selkeyttä asiaan kaipaan, tarvitsen määritelmän omaan media-käsitteen käyttööni. Kuinka voin opiskella alaa, jonka peruskäsitettä en osaa määritellä tai en edes tiedä vaihtoehtoisia käsitteenmäärittelyn tapoja? Ongelma on kyllä tuttu jo uskontotieteen opiskelusta, uskonto-käsitteen määrittely on vähintään yhtä hankalaa. Jokin lähtökohta on kuitenkin oltava olemassa: tietoisuus erilaisista määritelmistä ja niiden käyttökelpoisuudesta eri yhteydessä. Siispä avataan hakukone ja kirjoitetaan: "median määritelmä".

Media on monikkomuoto latinan sanasta medium, joka on merkinnyt keskimmäistä ja välissä olevaa, sittemmin englanninnettuna väliin tulevaa tai välittävää tahoa. Koska suomenkieleen m-loppuinen lainasana istuu huonosti, on alettu käyttää muotoja media - mediat. Toinen suomenkielinen vastine sanalle medium on viestin, eli väline jolla sanomia siirretään lähettäjältä vastaanottajalle. Tästä näkökulmasta media vaatii siis aina jonkin viestintävälineen Tottakai viestit kulkevat aina jonkin välittäjäaineen kautta, mutta ilma ja ääniaallot ovat luonteeltaan kuitenkin erilaisia kuin varta vasten valmistetut välineet. Voin siis huokaista helpotuksesta kasvokkain käydyn keskustelun suhteen, rajataan se pois mediasta.

Seuraavaksi törmäsin Johan Förnäsin laajaan ja suppeaan median määritelmään, joista suppeampi lienee lähempänä yleistä media sanan käyttöä. Siinä mukaan luetaan kulttuurinen tai symbolinen viestintä, ja media tarkoittaa teknisiä järjestelmiä, jotka korvaavat ihmisten välisen suoran vuorovaikutuksen. Näin ajateltuna luentotilanne itsessään ei ole mediaa, mutta usein siellä hyödynnetään erilaisia medioita, kuten vanhat kunnon piirtoheitinkalvot korvanneita power point -esityksiä, internetsivuja tai niiltä löytyviä videoita, medioita medioiden keskellä.


Medialla voidaan siis tarkoittaa ylipäätään viestintä, mutta pelkkä väline ei vielä riitä, vaan tarvitaan myös mediateksti, jokin sisältö jota välitetään. Tämän takia siis unohdin puhelimen. Toki joku on ohjelmoinut kännykkään valikot ja herätyskellon tekstin, mutta koska mediateksti on niin toistuva ja suppea, automaattisesti rajasin sen pois. Tuotemerkit ovat toinen ongelmakohta. Mikko Lehtosen mukaan mediumin kolmas merkitys liittyy markkinointiin, jossa esimerkiksi sanomalehti nähdään mainonnan mediumina. Voiko mikä tahansa tuote silloin olla medium, välittäessään viestiä esimerkiksi tuotemerkistä tai aatteesta? Toki näin on, mutta arkipuheeseen se voi aiheuttaa ongelmia. Ehkä mainontaa voidaan ajatella yhtenä median osa-alueena sinäsä, riippumatta siitä mihin mainos on milloinkin painettu, vaikka tämä sotkeekin alkuperäistä ajatusta mediumin materiaalisesta ulottuvuudesta.


Median lisäksi olen pohtinut mediakasvatuksen käsitettä liittyen toisen välitehtävän tehtävänantoon. Tarkoituksena olisi tutkia teeman mediakasvatus ilmenemistä eri viestimissä muutaman päivän aikana, ja ahkerasti olen toki selannut uutisia ja puheenaiheita viestimissä. Vaan mikäs on teemaa mediakasvatus, mikä pelkästään mediaa käsittelevä uutinen ilman kasvatuksellista elementtiä? Kasvattavaan sävyyn kirjoitettu uutinen jostakin mediasta, eli itsessään mediakasvatuksellista aineistoa, vai kenties tietyn median hyödyntämistä opetuksessa välineenä käsittelevä aihe, entäpä linjaukset siitä mitä mediassa saa ja ei saa näyttää, onko se kansalaiskasvatusta? Pitäisi ehkä sittenkin opiskella teoreettista filosofiaa, kun kerran käsitteiden pyörittely kiinnostaa näin paljon.

Ärsyttävällä tavalla mediakasvatuksen opiskelu myös vaatii ajattelemaan, ja se jos mikä on kamalaa. Tämä blogin kirjoittamisen piti olla helppo tapa suorittaa kurssi, olenhan minä kirjoittanut ennenkin ja sanottavaa on riittänyt, ajattelin. Mutta kuinka erilaista bloggaaminen onkaan, kun on aihe, jota pohtimalla pitäisi myös osoittaa tietämyksensä ja kurssikirjan lukeneisuutensa. Sellainen vaatii ajattelua, ja ajattelu vaatii aikaa, jota on aina liian vähän. Kasvun paikka tämäkin: kurssillinen perfektionismia vastaan taistelua, keskinkertaisuuden sietämistä ja tekstiensä hyväksymistä silloinkin, kun joku toinen on pohtinut samaa aihetta paljon nokkelammin ja fiksummin. Mutta kun kerta olen aloittanut niin en kyllä jätä kesken, kiristelen hampaita sitten.

" Sinä olit tuhma, kun pakotit minut aloittamaan viulunsoiton. Mutta kun minä nyt olen aloittanut, niin en minä lopetakaan. " sanoi allekirjoittanut viisi ja puoli vuotiaana, eikä asenne näy siitä juuri muuttuneen.

Median käsitteellistämisessä auttoi Erkki Karvosen Johdatus viestintätieteisiin.

Rakas mediapäiväkirja ja sen kadonnut veli

Tänään olen käyttänyt mediaa melko tavanomaiseen tapaan. Sanomalehti jäi lukematta taas, ehkä viikonloppuna on aikaa. Nettikirjoittamiseen on tänään mennyt tavallista enemmän aikaa, kun innostuin uudesta blogista monen kirjoituksen verran. Koska kielitoimistokin jo hyväksyy internetin kirjoitettavaksi pienellä, suosin tätä kirjoitusasua päiväkirjassa.

07:50 - 08:15 internet
- uudet sähköpostit
- Facebookin uudet statuspäivitykset
- Helsingin sanomat, sarjakuvat
    Viiivi ja Wagner
    Fingerpori (oli hyvä tänään!)
    Wulffmorgenthaler
- Helsingin sanomat: Johanna korhosen kolumni Rohkeutta rauhoittumiseen
- Facebookin kautta linkki Iltalehden uutiseen: Särkänniemen Veera-delfiini synnytti poikasen

Samaan aikaan laitoin ja söin aamupalaa: teetä ja puuroa.

10:45 - 11:00 lehti
- TamYn julkaisema Aviisi: kolumni Lopullinen totuus: Tehdään yliopiston brändistä totta!

Keskustelin opiskelijahuone Itulassa samaan aikaan vanhempien opiskelijoiden kanssa työntekijöiden oikeuksista, politiikasta ja naturistijoogasta

15:55 - 15:57 ilmoitus
- silmäilin yliopiston ilmoitustaululla Kesäyliopiston syksyn kielikurssitarjontaa

Kotimatkalla kiinnitin huomiota kadunvarsimainokseen kanavapaketista, en huomioinut päivän aikana muita mainoksia tietoisesti vaikka niitä varmasti tulikin eteen.

16:50 - 17:30 radio-internet
- kotona soi valmiina miehen kuuntelema trance-nettiradio

17:10 - 17:50 internet
- yleistä netin selausta, sähköpostin kirjoittelua opiskelijahaalareista, irkkausta

18.00 - 18.30 kirja
- Sari Vuoriston romaani Kaikki hyvin

Kamalan vaikeaa mieltää kaunokirjallisuuskin mediaksi

19.00 -  23.20 internet
- opiskelublogin kirjoitusta
- Facebookin selausta ja ystäville kirjoittamista Hämeenkadun Appron lipuista
- irkkausta
- eri nettisivujen selausta, mm. linkkejä blogikirjoituksiin
- päivän uusi Questionable Content
- Moodle ja kurssisuoritusohjeet mediakasvatukseen

Samaan aikaan kävin jääkaapilla ja vessassa, pidin pieniä taukoja, silitin kissoja, juttelin miehen kanssa. Tällainen mediankäyttö on pirstaleista, helposti keskeytyvää ja montaa asiaa voi tehdä yhtä aikaa.

Tässä siis mediakasvatuksen ensimmäinen välitehtävä. Muistan tehneeni vastaavanlaisen tehtävän lukion äidinkielentunnille, siinä oli ainakin vähemmän netinkäyttöä, koska omistin silloin vain onnettoman hitaan jämäosista kootun tietokoneen. Vertailun vuoksi aloin etsiä kyseistä vanhaa mediapäiväkirjaa tiedostoistani, ja huomasin kamalan puutteen: tiedostot lähes puolentoista vuoden ajalta ovat olemattomissa. Sitä jämäosakonetta päivitettiin kerran muutamalla osalla ja samalla toiseen käyttöjärjestelmään - ne ovat varmaan menneet siinä samalla. Tämähän on kamalaa, kuin joku leikkaisi palan historiaa minusta irti! Siitä huolimatta, etten ole tätä ennen tarvinnut niitä tiedostoja mihinkään, koska en ole edes huomannut niiden puuttumista.

Muistakaa ottaa varmuuskopiot!

Raapaisu mediakasvatuksen pintaan

Pitkällisen sivuainetaistelun jälkeen, joka käsitti kolmen illan verran yliopiston opintotarjonnan ja tämän vuoden opinto-ohjelmien selausta, päädyin mediakasvatuksen peruskurssin aloitusluennolle, ja jäin heti koukkuun.

Mediakasvatus-termillä on paha kaiku. Se tuo mieleen yläasteella meille suunnatut valistuskampanjat, jotka tulivat vuosia liian myöhään, chattailuhan aloitettiin jo kolmos-nelosluokkalaisina nassikoina. Kasvattajat olivat taas niin pihalla. Olimme jo todellisuuden karaisemia, ajat sitten oppineet valehtelemaan ikämme ja asuinpaikkamme. Luulen, että eräänlaisen opetuksen sai ainakin yksi kaveriporukastamme, jota huiputimme chatissa kuudennen luokan keväällä. Tarina meni seuraavasti:

Olimme kaveriporukalla meillä kotona, käytössämme kaksi tietokonetta eri huoneissa. Koska meitä oli neljä - viisi, jakaannuimme eri koneille, mutta samaan chattiin keskustelemaan. Jossain vaiheessa saimme toisessa huoneessa idean kokeilla, mikä kaikki netissä meneekään läpi. Loimme hahmon, jolla tekeydyimme erääksi pojaksi, jonka tiesimme tutustumispäivän perusteella tulevan syksyllä kanssamme yläasteen uudelle luokalle. Tämä "poika" tietysti meni juttelemaan toisella koneella chattaavan kaverimme kanssa, ja pikku hiljaa keskustelussa tyypillisten "ikäs, mist?" kysymysten jälkeen kävi ilmi, että omg, tää tyyppi on samalta paikkakunnalta. Me toisen huoneen tytöt tietysti olimme innostuksessa mukana: "ei voi olla totta, kysy siltä miltä kylältä, aattele jos me tunnetaan se!". Melko pitkään kävimme chat-keskustelua tekaistun pojan persoonan kautta huoneesta toiseen, ja täydestä meni. Kun keskustelun lopuksi kerroimme asiasta huiputetulle osapuolelle, uskon että hän sai vähäksi aikaa opetuksen siitä, mihin netissä kannattaa luottaa.

Mediakasvatuksessa kiehtoo alan ajankohtaisuus ja yhteiskunnallisuus. Vaikka kuinka haluaisin, että lapset leikkisivät käpylehmillä, en minä voi siitä päättää. Elämme median läpikyllästämässä maailmassa, ja vahvimmankin suojamuurin läpi media tunkeutuu myös lapsen elämään. Tynnyrissä kasvattaminen harvoin on se paras vaihtoehto. On vain opeteltava, miten selvitä medioiden maailmassa ja kuinka käyttää eri medioita. Me 80-luvun lopun sukupolvi olemme itsekin eläneet medialapsuuden, olimme kompetentteja chatin käyttäjiä ennen kuin vanhemmat ymmärsivät edes pelätä. Uskon että juuri siinä piilee nuorten mediakasvattajien vahvuus: mediaan osataan suhtautua luontevasti, sekä sen vaaranpaikat että tarjoamat mahdollisuudet ymmärretään.

Lisäksi satuin juuri ennen mediakasvatuksen luentoa sattumalta lukemaan Leena Alasen ja nykyisen professorimme Kirsti Karilan toimittamaa Lapsuus, lapsuuden institutiot ja lasten toiminta -artikkelikokoelmaa, jossa oli mielenkiintoinen Suvi Pennasen kirjoittama artikkeli Lasten medialeikit päiväkodissa. Artikkelissa kuvattiin etnografisen tutkimuksen pohjalta lasten päiväkodissa leikkimiä medialeikkejä ja päiväkodin kasvattajien suhtautumistapoja niihin. Lapset totta kai leikkivät medialeikkejä ihan niin kuin muutenkin ottavat leikkiinsä aiheeksi kaikkea mitä näkevät ja kokevat, mutta päiväkodin aikuisilla näyttää olevan tapana pitää medialeikkejä epäsopivina ja jopa vahingollisina. Kirjoittaja pohtiikin, ovatko medialeikit nykypäivän "kiellettyjä leikkejä".

Koskettavin esimerkki kirjassa oli tapaus, jossa päiväkoti-ikäinen tyttö oli piirtänyt näkemänsä pelottavan kohtauksen Hopeanuolesta. Hopeanuoli oli päiväkodissa kielletty leikki, ja äiti oli sanonut ettei pelottavia kuvia saa piirtää, joten tyttö tuli antamaan piirustuksen tutkijalle ja purkamaan sen sisältöä hänen kanssaan. Juuri tämänkaltaisessa tilanteessa on mediakasvatuksen paikka. Kasvatettavia ovat pikemminkin aikuiset kuin lapset, meidän aikuisten pitäisi kasvaa niin, että osaisimme käsitellä lasten kanssa mediaa ja sen hankalia ja pelottavia asioita, niin kuin nyt elämän asioita yleensäkin. Piirtäminen ja leikkiminen ovat lapsen tapa käsitellä myös vaikeita asioita, miten sellaisen voi kieltää?

Valitsin mediakasvatuksen ensimmäiseksi sivuaineekseni kiinnostuksen lisäksi myös siksi, että sen suorittaminen täyden varhaiskasvatuksen lukujärjestyksen kanssa on mahdollista. Peruskurssin luennot nimittäin tallentuvat nettiin, muutenhan ei olisi toivoakaan, että tämän viikkon sattumaa lukuunottamatta pääsisin maanantaisin ja torstaisin keskellä päivää johonkin muualle kuin oman aineen opintoihin. Lähes kaikki muut mediakasvatuksen perusopintojen kurssit voikin tehdä kirjatenttinä sitten kun ehtii. Joskus käytäntö sanelee enemmän kuin olisi tarkoitus, tämä on vain paljon helpompaa kuin erityispedagogiikan sivuaineopinnot, jonka luennoista puolet on resurssipulan vuoksi Hämeenlinnassa, kun kurssi on kaupunkien yhteinen. Tätä tämä vapaa sivuaineoikeus tiedeyhteisössä tarkoittaa, loputonta säätöä.

Aloitusluennolla kävi ilmi, että kurssin suoritukseksi kelpaa tentin sijasta myös blogi. Huvituin ajatuksesta ehkä tarpeettomankin paljon: tästähän saa helposti sisältöä ja lukijoita uuteen opiskelublogiin! Kerrankin kurssi, jossa mediasta on hyötyä, eikä pelkkää haittaa, kuten yleensä kun luennosta ensimmäinen neljännes kuluu luennoitsijan, dokumenttikameran ja tietokoneen yhteistyön hiomiseen. Kurssin suoritukseen kuuluu vapaiden pohdintojen lisäksi myös jokaisen luennon jälkeen annettava välitehtävä, jotka päivitetään myös blogin sisällöksi. Ymmärrän pointin, jota tällä blogihaasteella haetaan: onhan tämä nyt hirveän paljon mielekkäämpää kirjoittaa muillekin kuin itselleen, ja vapaampaa kuin pelkästään luennoitsijalle kirjoitettaessa. Siispä ensimmäisen välitehtävän kimppuun.

Schoolissa leikitään, lauletaan ja opintopisteitä ropisee

Opiskelijoilla on yleensä hyvin selkeä käsitys siitä, miten muissa tiedekunnissa ja oppiaineissa opiskellaan. Muut saavat aina opintopisteitä paljon vähemmällä työllä. Osa uskontotieteilijäystävistäni kävi viime syksynä suorittamassa kasvatustieteen perusopinnot istuen muutamalla luennolla ja saivat nelosia tentistä lukemalla puolet kirjoista. Naurettiin sitten kasvatustieteiden vaativuudelle yhdessä. Varhaiskasvattajat ne vasta helppoja ovatkin, kun saavat opintopisteitä pelkästään laulamisesta ja leikkimisestä. Niillä on oma kurssikin oikein leikille!

Nyt opintojen hiljakseen kaaduttua päälle olen huokaillut niille humanisteille, joilla on niin helppoa. Viime syksynä riitti, että kävi muutamalla luennolla jos jaksoi, ja sitten luki kotona kirjoja. Pakko ei ollut mennä juuri mihinkään. Tällä viikolla olen viettänyt yliopistolla kontaktiopetuksessa 28 tuntia, jonka lisäksi teemme oppimistehtäviä ammatillisten opintojen työpajoihin ja tutoriaaleihin, jokaiselle englannin kurssin tunnille, jokaiselle mediakasvatuksen tunnille ja myös kasvatustieteen perusopintojen kurssiin sisältyy nippu ryhmätehtäviä. Puhtaasti itsenäistä työtä ei ole olemassa, lähes kaikki tehdään ryhmässä vähintään työnjaon asteella ja esitellään tunnilla, joten viivytellä ei viitsi. Työmäärästä huolimatta tenttikirjoja ei ole unohdettu. Ja kehtaavat vielä väittää, että yliopisto ei ole koulu!

Myönnetään, varhaiskasvatuksen opiskelu on erilaista kuin mikään muu yliopistossa, vaikka luokanopettajat varmaan pääsevät melko lähelle tätä kokemusmaailmaa. Koska Tampereella varhaiskasvatuksen opiskelussa menetelmänä on ns. ongelmaperustainen oppiminen (problem based learning, joka ansaitsee ihan oman aiheensa), on ryhmätehtäviä ja keskusteluja entistäkin enemmän. Teemme suurinpiirtein kaiken ryhmässä ja lukujärjestykset on tehty valmiiksi, akateemista vapautta ei juuri pääse käyttämään. Hyvä puoli tässä on se, ettei jää turhan paljon kuuntelemaan itseohjautuvuuttaan ja miettimään huvittaako minua nyt tänään herätä. Ryhmäpaine saa tekemään asioita, joita itsekin haluaa, mutta ei vaan saa aikaiseksi. Tästä koulutusohjelmasta on varmaan jopa mahdollista valmistua tavoiteajassa. Oman oppiaineen kurssit järjestetään niin, että jos vain pysyt ryhmän mukana, olet kolmessa vuodessa kasvatustieteen kandi ja valmis lastentarhanopettaja. Tulos ja ulos, kiitos ja hei.

Hankalinta valmiiksi täyteen ahdetussa lukujärjestyksessä on tehdä tilaa sivuaineelle. Minkäs teet, kun ryhmätunnit eivät jousta, ja kaikki aamut ovat täynnä, paitsi ehkä perjantait jolloin mikään oppiaine ei järjestä mitään opetusta, koska vietämme akateemisen pitkää viikonloppua (hurraa sille!). Muutoin kontaktiopetuksen paljoudesta on vaikea löytää valitettavaa, pikemminkin ollaan kiitollisia siitä että siihen on vielä resursseja ja opettajien kanssa saa luotua edes jonkinlaisen keskusteluyhteyden. Olen vanhastani ollut ryhmätöiden vastustaja, koska yksin oli koulussa paljon helpompaa ja nopeampaa tehdä työt, kuin yrittää kommunikoida ryhmän kanssa ja tehdä kompromisseja. Yliopistossa, aidosti asioista kiinnostuneiden ihmisten kanssa, pienryhmätyöskentelyssä kuitenkin on järkeä - tai ainakin järkevälle keskustelulle on mahdollisuus. Sekin on käynyt yliopistossa harvinaiseksi. Ajatelkaa, että nykyään voi valmistua yliopistosta käymättä keskusteluja juuri muulloin kuin kandiseminaarissa ja graduryhmissä - onkohan kaikilla niitäkään? Lastentarhanopettajan työ myös edellyttää jatkuvaa ryhmässä toimimista, joten on luonnollista että koulutus antaa siihen valmiuksia.

Opiskelun valmis aikataulutus ja valinnanvapauden vähäisyys toki tekevät varhaiskasvatuksen opiskelusta enemmän koulumaista kuin moni muu ala yliopistossa. Silti väitän, että tiedeyhteisö on aika vieras ajatus myös muille perustutkinto-opiskelijoille. Olisi hienoa opiskella avoimessa, kriittisessä ja monitieteisessä tiedeyhteisössä, ja ottaa osaa sen toimintaan. Jos ei tarvitsisi samaan aikaan opiskella itseään raivoisasti ulos kyseisestä tiedeyhteisöstä, kun opinto-oikeus nyt vielä on voimassa.

Tuntuu, että kaikki on kiinni rahasta. Vaatii suunnatonta sitkeyttä jaksaa puhua sivistyksen puolesta tiedeyhteisössä, joka liukuu koko ajan kauemmas ja kauemmas autonomisesta asemastaan. Perustutkimuksen nimi on nykyään "nollatutkimus", ei nähdä edes sen mahdollisuutta viedä tieteenaloja eteenpäin. Opiskelijatkin kysyvät: mitä konkreettista hyötyä tästä on? Oikeutettua sinänsä: oman oppialan tulevaisuuteen on vaikea uskoa, jos kukaan muukaan ei siihen tunnu uskovan. Meillä laitoksella puhuvat, että työntekijöitä on vähennetty kovalla kädellä ja jäljelle jäävät tekevät yhä enemmän töitä, aiemman opetus- ja tutkimustyön lisäksi muunmuassa varainhankintaa, jotta kasvatusalan asiantuntijoita riittäisi tulevaisuudessakin. Mediakasvatuksen luennoitsija kertoi, että oppiaineeseen on saatu lahjoitusvaroin professuuri ainakin vuodenvaiheeseen asti. En ymmärrä, asiantuntijoitako voidaan noin vain ostaa ja lahjoittaa? Ja millaista on olla yksikön johtajana ja kehittää tutkimustyötä pitkäjänteisesti, jos edes professuuria ei myönnetä kuin puoleksi vuodeksi?

Meille opiskelijoille sanotaan, että älkää huolehtiko, tämä ei vaikuta vielä teidän opiskeluunne, te ehditte valmistua täältä ennen kuin nämä muutoksen koskettavat teitä. Tämähän erityisesti vahvistaa tiedeyhteisöön kuulumisen tunnetta. Tällä hetkellä kaiken huippu on tuleva School-uudistus, josta kukaan ei vaikuta tietävän yhtään mitään. Professorimme - josta ensimmäisten luentojen perusteella pidän kyllä kovasti - esitteli uudistuksen kertoen "täällä eletään nyt muutoksen kourissa eikä kukaan oikein vielä tiedä mitä siitä tulee, katsotaan mitä nyt vuodenvaihteessa tapahtuu kun ne schoolit astuu voimaan".

Selvinnyt on, että uudistuksessa vanhat tiedekuntajaot ja laitokset poistuvat, ja kaikki muuttuu Schooleiksi, meistä tulee ilmeisesti School of Education. Sen sijaan ei ole selvinnyt, miksi kyseinen muutos tehdään, mitä hyötyä siitä on? Ymmärrän, että joskus on tarve hallinnollisille muutoksille, mutta miksi tämä typerä nimenmuutos? Englanninkielinen nimi ei yksinään tuo mitään lisäarvoa kansainvälisille koulutusmarkkinoille, arvostus lähtee ihan muualta. Hävettää olla yliopistossa, joka ei arvosta suomea sivistyksen ja tieteen kielenä edes tuon vertaa. Minunkin esivanhempani ovat tehneet työtä sen eteen, että suomenkielinen tiede- ja tutkimustoiminta on mahdollista - turhaanko? Nimenmuutoksen lisäksi vaikuttaa siltä, että päätöksiä on taas tehty ylipäätään hyvin hätäisesti. Jos yksikkömme johtaja ei ymmärrä asiaa, ja opiskelijat vaikuttavat olevan ainakin Aviisin uusimman numeron mukaan aivan yhtä pihalla, herää kysymys, onko tämä koko yliopistoa koskettava uudistus tarpeeksi huolella valmisteltu, jotta se voi astua voimaan vuodenvaihteessa?

Ainakaan vuodenvaihteen jälkeen ei enää tarvitse kiistellä, onko yliopisto koulu.

Minustako varhaiskasvattaja?

Kysymys "Miksi tulit opiskelemaan juuri varhaiskasvatusta?" on viimeiset pari viikkoa kestäneiden orientoivien opintojen jälkeen tullut käsiteltyä useaan kertaan niin tutoriaaleissa, työpajaryhmissä kuin muussakin tutustumisessa. Tärkeä aihe, ei siinä mitään, mutta kuinka kertoa parin minuutin puheenvuorossa kaikki olennainen siitä, mitä on pohtinut viimeisen vuoden aikana? Eihän sellainen onnistu, ja onkin ollut hauska seurata millaisia pieniä kertomuksia aiheesta - narratiiveja, tekisi mieleni kirjoittaa, mutta koitan pitää tieteellisen jargonin pitkälti poissa täältä - ihmisille muodostuu, ja kuinka tuo kertomus kiinteytyy ja vahvistuu kerta kerran jälkeen, kun sitä pääsee ryhmälle kertomaan. Sisäinen kulttuurintutkija nostaa päätään.

Toisin kuin monet muut, en ole pienestä asti haaveillut tulevani luokanopettajaksi tai päiväkodintädiksi. Alle kouluikäisenä toiveammattejani olivat baletti- tai nuorallatanssija. Alaluokkalaisena nähtyäni tv-ohjelman kapellimestariopiskelijoista, olin hetken aikaa varma että minustakin tulisi kapellimestari. Soittoharrastuksen myötä myös viulistin ja viulunsoiton opettajan ammatit kulkivat ajatuksissa, ja varhaisnuorena olin rupeamassa rocktähdeksi. Juuri niin realistisia ajatuksia kuin haavekuvien kuuluukin olla - mitä haaveiltavaa opettajuudessa olisi, sehän on ihan tavallista.

En myöskään ole sanonut hakeutuneeni alalle, koska pidän lapsista. Eikö se nyt ole itsestään selvää, että lasten kanssa työskentelevän on myös pidettävä lapsista, se on ns. välttämätön muttei riittävä syy.

Ajatus varhaiskasvatuksen opinnoista kasvoi vähitellen viime syystalven aikana. Olin taas yhdessä kasvun paikassa: myöhäissyksyn sateisessa ja pimeässä Turussa, jokseenkin yksin ja kohtuullisen voimattomana. Uskontotieteen opiskelu oli kiinnostavaa, mutta lopullinen kipinä puuttui. Mitään tulevaisuudenkuvaa ei alkanut muodostua: uskonnonopettajaksi en halunnut ja havahduin huomaamaan, että yleisen kulttuurityön epävarmuuteen minusta ei olisi, eikä tutkijaksi tarpeeksi intohimoa. Elämä ei ottanut kantaakseen ja mietin vain, mitä todella haluaisin ja kykenisin elämälläni tekemään.

Minusta tuli varhaiskasvatuksen opiskelija, koska halusin tehdä elämälläni jotakin hyvää ja hyödyllistä ja kaipasin turvatumpaa tulevaisuutta. Maailmanparantamisesta se kaikki kai lähti, ideaalista. Mikä voisi olla minun tapani vaikuttaa, luoda parempaa tulevaisuutta? Kaipasin konkretiaa, elämänläheisyyttä ja pysyvyyttä. Edelliskeväänä olin pääsykoeluvun lomassa työharjoittelussa steinerpedagogisesti suuntautuneessa esikouluryhmässä, ja muistelin päiväkotityötä lämmöllä. Kaipasin takaisin ruohonjuuritasolle.

Vasta pääsykoemateriaalien, Vakava-kokeen ja Elinikäisen oppimisen ja kasvatuksen koulutusohjelman pääsykoeartikkelien, myötä aloin nähdä selkeämmin kasvatustieteen moni-ilmeisyyden, mahdollisuudet ja haasteet. Ammattipätevyyden antavan koulutusohjelman takanahan piilee kiinnostava ala, vaikka kasvatustieteellä onkin pehmotieteen maine. Pikemminkin maine kertoo, ettei ole kiinnostusta kasvatustieteen ominaislaatua kohtaan. Siinä missä toisaalla pyritään ajattomuuteen ja objektiivisuuteen, kasvatus on aina aikaan ja ympäröivään yhteiskuntaan sidottu ilmiö, joka ei koskaan ole arvovapaata. Kasvattaminen on aina kasvattamista hyvään, jonka eettisyys piilee siinä, ettei kukaan pysty sitä hyvää täsmällisesti määrittelemään. Kasvatustiede yksinään olisi kovin tyhjä tieteenala; se onkin luonteeltaan monitieteinen ja saa voimansa kasvatustieteen näkökulman yhdistämisestä mm. kulttuurintutkimukseen ja yhteiskuntatieteisiin. Kasvatustiede on paljon muutakin kuin didaktiikkaa.

Kuten moni muu, minäkin lähdin opiskelemaan ammattipätevyyden perässä, mutta olen jo nyt jäänyt koukkuun myös teoreettiseen puoleen. Tosin ei se tällä mielenlaadulla kai mikään yllätys ole, kun on ikänsä viihtynyt kirjojen parissa, kiinnostunut teoriaperustoista. Varhaiskasvatuksen maisterikoulutus on tärkeää myös alan arvostuksen ja muutosvoimaisuuden kannalta. En ehkä uskalla olettaa, että meidän sukupolvi loisi tähän maahan täydellisen päivähoitorakenteen, mutta jonkun tässä on koitettava pitää pientenkin puolta.

Jälkeenpäin voisi tietysti kuvata, kuinka rivitalon lapsilauman kanssa "isosiskona" leikkiminen, Prometheusleirin apuohjaaminen, MLL:n lastenhoitokurssi, kesätyö leiriohjaajana, työharjoittelu päiväkodissa ja kesäau-pairin työ ovat kaikki valmistaneet juuri tähän koulutukseen. Niinhän narratiivit on tapana luoda, peilata kaikkea mennyttä nykyhetkeä vasten. En kuitenkaan usko mihinkään johdatukseen, elämä vain tuntuu muotoutuvan ja vievän mukanaan paikkoihin, joita ei aiemmin olisi osannut kuvitella omikseen, mutta joissa juuri nyt on hyvä.

Mikä kasvun paikka?

Uusi elämänvaihe, syksy, uudet tuulet. Lukuvuoden vaihtuminen houkuttelee aina tarttumaan kaikenlaisiin uusiin toimiin, erityisesti aloittamaan liikuntaharrastuksia, jotka jäävät kesken viimeistään muutaman kuukauden jälkeen. Tällä kertaa annoin periksi bloginperustamishoukutukselle, tosin en aivan kevein perustein. Hauduttelin ideaa kolmisen viikkoa, mutta ei tämä aihe taida jättää rauhaan.

Haluaisin kirjoittaa varhaiskasvatuksesta. Varhaiskasvatuksen opiskelusta yliopistossa, varhaiskasvatuksen maailmasta ja suhteesta yhteiskuntaan, päiväkotien arkitodellisuudesta, ihanteista kasvatuskäytäntöjen taustalla, omista kokemuksistani ja kasvustani tulevana varhaiskasvattajana. Kipinä tähän syttyi kesän aikana, saatuani tietää yliopiston ovien varhaiskasvatuksen koulutukseen auenneen. Mikä olisi parempi hetki aloittaa kirjoittaminen kuin nyt, kun kaikki on vielä uutta, omat näkökulmat tuoreita ja kehittyviä?

Tämän blogin perustaminen vaati kuitenkin erilaista mietintää kuin aiempi elämäni internetissä. Kirjoitanko omalla nimelläni vai nimimerkillä? Kerronko asuinpaikkani ja koulutuspaikkani, mitä kaikkea voin kertoa kun aihe, josta kirjoitan, liittyy niin vahvasti muihin ihmisiin? Erityisesti lasten kanssa toimiessa vaitiolovelvollisuus ja muut eettiset periaatteet on otettava tarkkaan huomioon. Pohdinnan lopputuloksen näette tässä.

Ajattelin, ettei yhteiskunnallisesta aiheesta voi kirjoittaa, jos ei itse suostu paikantamaan itseään yhteiskunnassa. Olen kuitenkin siinä määrin poliittinen ihminen, etten varmasti osaa tyytyä vain kuvailemaan ilmiöitä, vaan tulen ottamaan myös kantaa. Kannanotoilla harvoin on merkitystä, jos ne huudetaan anonyymistä mielikuvitusmaailmasta, olematta valmiita seisomaan sanojensa takana. Toinen yksinkertainen syy on se, että en varmaankaan osaisi kirjoittaa asioista mainitsematta kaupunkia tai yliopistoa nimeltä. Kaikki toiminta on kuitenkin niin vahvasti sidoksissa ympäristöön, että ympäristön häivyttäminen tekstistä olisi kamalan vaivalloista. Kolmanneksi, on paljon mielenkiintoisempaa lukea tekstiä, jonka voi sijoittaa johonkin ja jonka käytäntöjä voi vertailla omaan elämismaailmaansa.

Koska päätin kertoa, mitä opiskelen ja missä, olisi nimettömyys pelkkä turha kuriositeetti. Aloittavien opiskelijoiden joukko on sen verran pieni, ettei siinä kauaa menisi selvittää. Tottakai sanojensa takana seisominen kauhistuttaa. Leimautumisen pelko, pelko siitä että lauon typeriä mielipiteitä, joihin ihmiset nyt tai 20 vuoden päästä, kun olen jo kasvanut joksikin muuksi, osoittavat sormellaan nauraen. Toisaalta rohkeutta on uskaltaa myöntää virheensä ja muuttaa mielipidettään. Rohkeutta on seistä sanojensa takana. Jos toivon muilta avointa ja reilua keskustelua, on lähdettävä siitä, että uskaltaa itse keskustella omana itsenään.

Itsestäänselvää on, että asioista täytyy kirjoittaa yleisellä tasolla. Toisia yksityishenkilöitä, opiskelutovereita tai päiväkotien ihmisiä, ei mainita nimeltä. Yksittäisen erityislapsen herättämä pohdinta kääntyy helposti yleiselle tasolle loukkamatta kenenkään intimiteettiä. Tätä tuskin joutuu edes ajattelemaan kirjoittaessa, sen verran paljon olen nettiin nimimerkin suojista kirjoittanut, että jotakin ymmärrän. Kuitenkin se asenne, että tämä blogi on oikeastaan sama, kuin kirjoittaisin omalla nimelläni kolumnia aikakauslehteen, vaatii ehkä harjoittelua.

Toiveena olisi, että blogin kautta voisi saada kuvan varhaiskasvatuksen yliopistokoulutuksesta, vaikkakin vain yhden opiskelijan näkökulman ja kokemuksen kautta. Ehkä siitä on iloa alaa harkitseville opiskelijoille, alalla jo toimiville vanhemmille lastentarhanopettajille, muuta väylää alalle opiskeleville, tai ihan muuten vaan kiinnostuneille. Toivon että opiskelevan ihmisen vielä tuore ja pohtiva näkökulma herättäisi ajatuksia myös lukijoissa, ja niitä olisi mukava jakaa. Blogissa voisi viritä vapaata keskustelua varhaiskasvatuksen, ja ylipäätään kasvatuksen ja yhteiskunnan ajankohtaisista ja puhuttavista aiheista. Asialliseen sävyyn näistä asioista ei puhuta yhtään liikaa. Lisäksi tämä tarjoaa minulle hyvän väylän jäsentää ajatuksiani ja myöhemmin seurata ammatillisen asiantuntijuuden kehittymistä. Toisin sanoen säästää läheisieni hermoja, kun voin säästää heidät loputtomalta "työasioiden" pohdinnalta. Blogin nimivalinnan takana on viehtymys monitulkintaisuuteen.

Palataan asiaan.