Opiskelijoilla on yleensä hyvin selkeä käsitys siitä, miten muissa tiedekunnissa ja oppiaineissa opiskellaan. Muut saavat aina opintopisteitä paljon vähemmällä työllä. Osa uskontotieteilijäystävistäni kävi viime syksynä suorittamassa kasvatustieteen perusopinnot istuen muutamalla luennolla ja saivat nelosia tentistä lukemalla puolet kirjoista. Naurettiin sitten kasvatustieteiden vaativuudelle yhdessä. Varhaiskasvattajat ne vasta helppoja ovatkin, kun saavat opintopisteitä pelkästään laulamisesta ja leikkimisestä. Niillä on oma kurssikin oikein leikille!
Nyt opintojen hiljakseen kaaduttua päälle olen huokaillut niille humanisteille, joilla on niin helppoa. Viime syksynä riitti, että kävi muutamalla luennolla jos jaksoi, ja sitten luki kotona kirjoja. Pakko ei ollut mennä juuri mihinkään. Tällä viikolla olen viettänyt yliopistolla kontaktiopetuksessa 28 tuntia, jonka lisäksi teemme oppimistehtäviä ammatillisten opintojen työpajoihin ja tutoriaaleihin, jokaiselle englannin kurssin tunnille, jokaiselle mediakasvatuksen tunnille ja myös kasvatustieteen perusopintojen kurssiin sisältyy nippu ryhmätehtäviä. Puhtaasti itsenäistä työtä ei ole olemassa, lähes kaikki tehdään ryhmässä vähintään työnjaon asteella ja esitellään tunnilla, joten viivytellä ei viitsi. Työmäärästä huolimatta tenttikirjoja ei ole unohdettu. Ja kehtaavat vielä väittää, että yliopisto ei ole koulu!
Myönnetään, varhaiskasvatuksen opiskelu on erilaista kuin mikään muu yliopistossa, vaikka luokanopettajat varmaan pääsevät melko lähelle tätä kokemusmaailmaa. Koska Tampereella varhaiskasvatuksen opiskelussa menetelmänä on ns. ongelmaperustainen oppiminen (problem based learning, joka ansaitsee ihan oman aiheensa), on ryhmätehtäviä ja keskusteluja entistäkin enemmän. Teemme suurinpiirtein kaiken ryhmässä ja lukujärjestykset on tehty valmiiksi, akateemista vapautta ei juuri pääse käyttämään. Hyvä puoli tässä on se, ettei jää turhan paljon kuuntelemaan itseohjautuvuuttaan ja miettimään huvittaako minua nyt tänään herätä. Ryhmäpaine saa tekemään asioita, joita itsekin haluaa, mutta ei vaan saa aikaiseksi. Tästä koulutusohjelmasta on varmaan jopa mahdollista valmistua tavoiteajassa. Oman oppiaineen kurssit järjestetään niin, että jos vain pysyt ryhmän mukana, olet kolmessa vuodessa kasvatustieteen kandi ja valmis lastentarhanopettaja. Tulos ja ulos, kiitos ja hei.
Hankalinta valmiiksi täyteen ahdetussa lukujärjestyksessä on tehdä tilaa sivuaineelle. Minkäs teet, kun ryhmätunnit eivät jousta, ja kaikki aamut ovat täynnä, paitsi ehkä perjantait jolloin mikään oppiaine ei järjestä mitään opetusta, koska vietämme akateemisen pitkää viikonloppua (hurraa sille!). Muutoin kontaktiopetuksen paljoudesta on vaikea löytää valitettavaa, pikemminkin ollaan kiitollisia siitä että siihen on vielä resursseja ja opettajien kanssa saa luotua edes jonkinlaisen keskusteluyhteyden. Olen vanhastani ollut ryhmätöiden vastustaja, koska yksin oli koulussa paljon helpompaa ja nopeampaa tehdä työt, kuin yrittää kommunikoida ryhmän kanssa ja tehdä kompromisseja. Yliopistossa, aidosti asioista kiinnostuneiden ihmisten kanssa, pienryhmätyöskentelyssä kuitenkin on järkeä - tai ainakin järkevälle keskustelulle on mahdollisuus. Sekin on käynyt yliopistossa harvinaiseksi. Ajatelkaa, että nykyään voi valmistua yliopistosta käymättä keskusteluja juuri muulloin kuin kandiseminaarissa ja graduryhmissä - onkohan kaikilla niitäkään? Lastentarhanopettajan työ myös edellyttää jatkuvaa ryhmässä toimimista, joten on luonnollista että koulutus antaa siihen valmiuksia.
Opiskelun valmis aikataulutus ja valinnanvapauden vähäisyys toki tekevät varhaiskasvatuksen opiskelusta enemmän koulumaista kuin moni muu ala yliopistossa. Silti väitän, että tiedeyhteisö on aika vieras ajatus myös muille perustutkinto-opiskelijoille. Olisi hienoa opiskella avoimessa, kriittisessä ja monitieteisessä tiedeyhteisössä, ja ottaa osaa sen toimintaan. Jos ei tarvitsisi samaan aikaan opiskella itseään raivoisasti ulos kyseisestä tiedeyhteisöstä, kun opinto-oikeus nyt vielä on voimassa.
Tuntuu, että kaikki on kiinni rahasta. Vaatii suunnatonta sitkeyttä jaksaa puhua sivistyksen puolesta tiedeyhteisössä, joka liukuu koko ajan kauemmas ja kauemmas autonomisesta asemastaan. Perustutkimuksen nimi on nykyään "nollatutkimus", ei nähdä edes sen mahdollisuutta viedä tieteenaloja eteenpäin. Opiskelijatkin kysyvät: mitä konkreettista hyötyä tästä on? Oikeutettua sinänsä: oman oppialan tulevaisuuteen on vaikea uskoa, jos kukaan muukaan ei siihen tunnu uskovan. Meillä laitoksella puhuvat, että työntekijöitä on vähennetty kovalla kädellä ja jäljelle jäävät tekevät yhä enemmän töitä, aiemman opetus- ja tutkimustyön lisäksi muunmuassa varainhankintaa, jotta kasvatusalan asiantuntijoita riittäisi tulevaisuudessakin. Mediakasvatuksen luennoitsija kertoi, että oppiaineeseen on saatu lahjoitusvaroin professuuri ainakin vuodenvaiheeseen asti. En ymmärrä, asiantuntijoitako voidaan noin vain ostaa ja lahjoittaa? Ja millaista on olla yksikön johtajana ja kehittää tutkimustyötä pitkäjänteisesti, jos edes professuuria ei myönnetä kuin puoleksi vuodeksi?
Meille opiskelijoille sanotaan, että älkää huolehtiko, tämä ei vaikuta vielä teidän opiskeluunne, te ehditte valmistua täältä ennen kuin nämä muutoksen koskettavat teitä. Tämähän erityisesti vahvistaa tiedeyhteisöön kuulumisen tunnetta. Tällä hetkellä kaiken huippu on tuleva School-uudistus, josta kukaan ei vaikuta tietävän yhtään mitään. Professorimme - josta ensimmäisten luentojen perusteella pidän kyllä kovasti - esitteli uudistuksen kertoen "täällä eletään nyt muutoksen kourissa eikä kukaan oikein vielä tiedä mitä siitä tulee, katsotaan mitä nyt vuodenvaihteessa tapahtuu kun ne schoolit astuu voimaan".
Selvinnyt on, että uudistuksessa vanhat tiedekuntajaot ja laitokset poistuvat, ja kaikki muuttuu Schooleiksi, meistä tulee ilmeisesti School of Education. Sen sijaan ei ole selvinnyt, miksi kyseinen muutos tehdään, mitä hyötyä siitä on? Ymmärrän, että joskus on tarve hallinnollisille muutoksille, mutta miksi tämä typerä nimenmuutos? Englanninkielinen nimi ei yksinään tuo mitään lisäarvoa kansainvälisille koulutusmarkkinoille, arvostus lähtee ihan muualta. Hävettää olla yliopistossa, joka ei arvosta suomea sivistyksen ja tieteen kielenä edes tuon vertaa. Minunkin esivanhempani ovat tehneet työtä sen eteen, että suomenkielinen tiede- ja tutkimustoiminta on mahdollista - turhaanko? Nimenmuutoksen lisäksi vaikuttaa siltä, että päätöksiä on taas tehty ylipäätään hyvin hätäisesti. Jos yksikkömme johtaja ei ymmärrä asiaa, ja opiskelijat vaikuttavat olevan ainakin Aviisin uusimman numeron mukaan aivan yhtä pihalla, herää kysymys, onko tämä koko yliopistoa koskettava uudistus tarpeeksi huolella valmisteltu, jotta se voi astua voimaan vuodenvaihteessa?
Ainakaan vuodenvaihteen jälkeen ei enää tarvitse kiistellä, onko yliopisto koulu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti