Pitkällisen sivuainetaistelun jälkeen, joka käsitti kolmen illan verran yliopiston opintotarjonnan ja tämän vuoden opinto-ohjelmien selausta, päädyin mediakasvatuksen peruskurssin aloitusluennolle, ja jäin heti koukkuun.
Mediakasvatus-termillä on paha kaiku. Se tuo mieleen yläasteella meille suunnatut valistuskampanjat, jotka tulivat vuosia liian myöhään, chattailuhan aloitettiin jo kolmos-nelosluokkalaisina nassikoina. Kasvattajat olivat taas niin pihalla. Olimme jo todellisuuden karaisemia, ajat sitten oppineet valehtelemaan ikämme ja asuinpaikkamme. Luulen, että eräänlaisen opetuksen sai ainakin yksi kaveriporukastamme, jota huiputimme chatissa kuudennen luokan keväällä. Tarina meni seuraavasti:
Olimme kaveriporukalla meillä kotona, käytössämme kaksi tietokonetta eri huoneissa. Koska meitä oli neljä - viisi, jakaannuimme eri koneille, mutta samaan chattiin keskustelemaan. Jossain vaiheessa saimme toisessa huoneessa idean kokeilla, mikä kaikki netissä meneekään läpi. Loimme hahmon, jolla tekeydyimme erääksi pojaksi, jonka tiesimme tutustumispäivän perusteella tulevan syksyllä kanssamme yläasteen uudelle luokalle. Tämä "poika" tietysti meni juttelemaan toisella koneella chattaavan kaverimme kanssa, ja pikku hiljaa keskustelussa tyypillisten "ikäs, mist?" kysymysten jälkeen kävi ilmi, että omg, tää tyyppi on samalta paikkakunnalta. Me toisen huoneen tytöt tietysti olimme innostuksessa mukana: "ei voi olla totta, kysy siltä miltä kylältä, aattele jos me tunnetaan se!". Melko pitkään kävimme chat-keskustelua tekaistun pojan persoonan kautta huoneesta toiseen, ja täydestä meni. Kun keskustelun lopuksi kerroimme asiasta huiputetulle osapuolelle, uskon että hän sai vähäksi aikaa opetuksen siitä, mihin netissä kannattaa luottaa.
Mediakasvatuksessa kiehtoo alan ajankohtaisuus ja yhteiskunnallisuus. Vaikka kuinka haluaisin, että lapset leikkisivät käpylehmillä, en minä voi siitä päättää. Elämme median läpikyllästämässä maailmassa, ja vahvimmankin suojamuurin läpi media tunkeutuu myös lapsen elämään. Tynnyrissä kasvattaminen harvoin on se paras vaihtoehto. On vain opeteltava, miten selvitä medioiden maailmassa ja kuinka käyttää eri medioita. Me 80-luvun lopun sukupolvi olemme itsekin eläneet medialapsuuden, olimme kompetentteja chatin käyttäjiä ennen kuin vanhemmat ymmärsivät edes pelätä. Uskon että juuri siinä piilee nuorten mediakasvattajien vahvuus: mediaan osataan suhtautua luontevasti, sekä sen vaaranpaikat että tarjoamat mahdollisuudet ymmärretään.
Lisäksi satuin juuri ennen mediakasvatuksen luentoa sattumalta lukemaan Leena Alasen ja nykyisen professorimme Kirsti Karilan toimittamaa Lapsuus, lapsuuden institutiot ja lasten toiminta -artikkelikokoelmaa, jossa oli mielenkiintoinen Suvi Pennasen kirjoittama artikkeli Lasten medialeikit päiväkodissa. Artikkelissa kuvattiin etnografisen tutkimuksen pohjalta lasten päiväkodissa leikkimiä medialeikkejä ja päiväkodin kasvattajien suhtautumistapoja niihin. Lapset totta kai leikkivät medialeikkejä ihan niin kuin muutenkin ottavat leikkiinsä aiheeksi kaikkea mitä näkevät ja kokevat, mutta päiväkodin aikuisilla näyttää olevan tapana pitää medialeikkejä epäsopivina ja jopa vahingollisina. Kirjoittaja pohtiikin, ovatko medialeikit nykypäivän "kiellettyjä leikkejä".
Koskettavin esimerkki kirjassa oli tapaus, jossa päiväkoti-ikäinen tyttö oli piirtänyt näkemänsä pelottavan kohtauksen Hopeanuolesta. Hopeanuoli oli päiväkodissa kielletty leikki, ja äiti oli sanonut ettei pelottavia kuvia saa piirtää, joten tyttö tuli antamaan piirustuksen tutkijalle ja purkamaan sen sisältöä hänen kanssaan. Juuri tämänkaltaisessa tilanteessa on mediakasvatuksen paikka. Kasvatettavia ovat pikemminkin aikuiset kuin lapset, meidän aikuisten pitäisi kasvaa niin, että osaisimme käsitellä lasten kanssa mediaa ja sen hankalia ja pelottavia asioita, niin kuin nyt elämän asioita yleensäkin. Piirtäminen ja leikkiminen ovat lapsen tapa käsitellä myös vaikeita asioita, miten sellaisen voi kieltää?
Valitsin mediakasvatuksen ensimmäiseksi sivuaineekseni kiinnostuksen lisäksi myös siksi, että sen suorittaminen täyden varhaiskasvatuksen lukujärjestyksen kanssa on mahdollista. Peruskurssin luennot nimittäin tallentuvat nettiin, muutenhan ei olisi toivoakaan, että tämän viikkon sattumaa lukuunottamatta pääsisin maanantaisin ja torstaisin keskellä päivää johonkin muualle kuin oman aineen opintoihin. Lähes kaikki muut mediakasvatuksen perusopintojen kurssit voikin tehdä kirjatenttinä sitten kun ehtii. Joskus käytäntö sanelee enemmän kuin olisi tarkoitus, tämä on vain paljon helpompaa kuin erityispedagogiikan sivuaineopinnot, jonka luennoista puolet on resurssipulan vuoksi Hämeenlinnassa, kun kurssi on kaupunkien yhteinen. Tätä tämä vapaa sivuaineoikeus tiedeyhteisössä tarkoittaa, loputonta säätöä.
Aloitusluennolla kävi ilmi, että kurssin suoritukseksi kelpaa tentin sijasta myös blogi. Huvituin ajatuksesta ehkä tarpeettomankin paljon: tästähän saa helposti sisältöä ja lukijoita uuteen opiskelublogiin! Kerrankin kurssi, jossa mediasta on hyötyä, eikä pelkkää haittaa, kuten yleensä kun luennosta ensimmäinen neljännes kuluu luennoitsijan, dokumenttikameran ja tietokoneen yhteistyön hiomiseen. Kurssin suoritukseen kuuluu vapaiden pohdintojen lisäksi myös jokaisen luennon jälkeen annettava välitehtävä, jotka päivitetään myös blogin sisällöksi. Ymmärrän pointin, jota tällä blogihaasteella haetaan: onhan tämä nyt hirveän paljon mielekkäämpää kirjoittaa muillekin kuin itselleen, ja vapaampaa kuin pelkästään luennoitsijalle kirjoitettaessa. Siispä ensimmäisen välitehtävän kimppuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti