Kysymys "Miksi tulit opiskelemaan juuri varhaiskasvatusta?" on viimeiset pari viikkoa kestäneiden orientoivien opintojen jälkeen tullut käsiteltyä useaan kertaan niin tutoriaaleissa, työpajaryhmissä kuin muussakin tutustumisessa. Tärkeä aihe, ei siinä mitään, mutta kuinka kertoa parin minuutin puheenvuorossa kaikki olennainen siitä, mitä on pohtinut viimeisen vuoden aikana? Eihän sellainen onnistu, ja onkin ollut hauska seurata millaisia pieniä kertomuksia aiheesta - narratiiveja, tekisi mieleni kirjoittaa, mutta koitan pitää tieteellisen jargonin pitkälti poissa täältä - ihmisille muodostuu, ja kuinka tuo kertomus kiinteytyy ja vahvistuu kerta kerran jälkeen, kun sitä pääsee ryhmälle kertomaan. Sisäinen kulttuurintutkija nostaa päätään.
Toisin kuin monet muut, en ole pienestä asti haaveillut tulevani luokanopettajaksi tai päiväkodintädiksi. Alle kouluikäisenä toiveammattejani olivat baletti- tai nuorallatanssija. Alaluokkalaisena nähtyäni tv-ohjelman kapellimestariopiskelijoista, olin hetken aikaa varma että minustakin tulisi kapellimestari. Soittoharrastuksen myötä myös viulistin ja viulunsoiton opettajan ammatit kulkivat ajatuksissa, ja varhaisnuorena olin rupeamassa rocktähdeksi. Juuri niin realistisia ajatuksia kuin haavekuvien kuuluukin olla - mitä haaveiltavaa opettajuudessa olisi, sehän on ihan tavallista.
En myöskään ole sanonut hakeutuneeni alalle, koska pidän lapsista. Eikö se nyt ole itsestään selvää, että lasten kanssa työskentelevän on myös pidettävä lapsista, se on ns. välttämätön muttei riittävä syy.
Ajatus varhaiskasvatuksen opinnoista kasvoi vähitellen viime syystalven aikana. Olin taas yhdessä kasvun paikassa: myöhäissyksyn sateisessa ja pimeässä Turussa, jokseenkin yksin ja kohtuullisen voimattomana. Uskontotieteen opiskelu oli kiinnostavaa, mutta lopullinen kipinä puuttui. Mitään tulevaisuudenkuvaa ei alkanut muodostua: uskonnonopettajaksi en halunnut ja havahduin huomaamaan, että yleisen kulttuurityön epävarmuuteen minusta ei olisi, eikä tutkijaksi tarpeeksi intohimoa. Elämä ei ottanut kantaakseen ja mietin vain, mitä todella haluaisin ja kykenisin elämälläni tekemään.
Minusta tuli varhaiskasvatuksen opiskelija, koska halusin tehdä elämälläni jotakin hyvää ja hyödyllistä ja kaipasin turvatumpaa tulevaisuutta. Maailmanparantamisesta se kaikki kai lähti, ideaalista. Mikä voisi olla minun tapani vaikuttaa, luoda parempaa tulevaisuutta? Kaipasin konkretiaa, elämänläheisyyttä ja pysyvyyttä. Edelliskeväänä olin pääsykoeluvun lomassa työharjoittelussa steinerpedagogisesti suuntautuneessa esikouluryhmässä, ja muistelin päiväkotityötä lämmöllä. Kaipasin takaisin ruohonjuuritasolle.
Vasta pääsykoemateriaalien, Vakava-kokeen ja Elinikäisen oppimisen ja kasvatuksen koulutusohjelman pääsykoeartikkelien, myötä aloin nähdä selkeämmin kasvatustieteen moni-ilmeisyyden, mahdollisuudet ja haasteet. Ammattipätevyyden antavan koulutusohjelman takanahan piilee kiinnostava ala, vaikka kasvatustieteellä onkin pehmotieteen maine. Pikemminkin maine kertoo, ettei ole kiinnostusta kasvatustieteen ominaislaatua kohtaan. Siinä missä toisaalla pyritään ajattomuuteen ja objektiivisuuteen, kasvatus on aina aikaan ja ympäröivään yhteiskuntaan sidottu ilmiö, joka ei koskaan ole arvovapaata. Kasvattaminen on aina kasvattamista hyvään, jonka eettisyys piilee siinä, ettei kukaan pysty sitä hyvää täsmällisesti määrittelemään. Kasvatustiede yksinään olisi kovin tyhjä tieteenala; se onkin luonteeltaan monitieteinen ja saa voimansa kasvatustieteen näkökulman yhdistämisestä mm. kulttuurintutkimukseen ja yhteiskuntatieteisiin. Kasvatustiede on paljon muutakin kuin didaktiikkaa.
Kuten moni muu, minäkin lähdin opiskelemaan ammattipätevyyden perässä, mutta olen jo nyt jäänyt koukkuun myös teoreettiseen puoleen. Tosin ei se tällä mielenlaadulla kai mikään yllätys ole, kun on ikänsä viihtynyt kirjojen parissa, kiinnostunut teoriaperustoista. Varhaiskasvatuksen maisterikoulutus on tärkeää myös alan arvostuksen ja muutosvoimaisuuden kannalta. En ehkä uskalla olettaa, että meidän sukupolvi loisi tähän maahan täydellisen päivähoitorakenteen, mutta jonkun tässä on koitettava pitää pientenkin puolta.
Jälkeenpäin voisi tietysti kuvata, kuinka rivitalon lapsilauman kanssa "isosiskona" leikkiminen, Prometheusleirin apuohjaaminen, MLL:n lastenhoitokurssi, kesätyö leiriohjaajana, työharjoittelu päiväkodissa ja kesäau-pairin työ ovat kaikki valmistaneet juuri tähän koulutukseen. Niinhän narratiivit on tapana luoda, peilata kaikkea mennyttä nykyhetkeä vasten. En kuitenkaan usko mihinkään johdatukseen, elämä vain tuntuu muotoutuvan ja vievän mukanaan paikkoihin, joita ei aiemmin olisi osannut kuvitella omikseen, mutta joissa juuri nyt on hyvä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti